Nyt Radio Aalto uudistui jälleen kerran maaliskuun alussa. Uudistus oli välttämätön, jotta kanava saisi enemmän kuuntelijoita päivässä, kuin mitä Jyväskylässä on asukkaita. Tällä kerralla Radio Aalto on värikästä kuultavaa. Ja onhan siellä värikkäitä persoonia. Mukaan on saatu Radio Novalta kaikille tutuksi tullut Kimmo Vehviläinen, Ellen Jokikunnas sekä monia muita tuttuja nimiä. Itse lähetyksen mukaan tarkoitus on kuulostaa spontaanilta. Ja kieltämättä Sami Kuronen ja Kristiina Komulainen kuulostivat siltä, kuin olisivat juontaneet lähetystä jommankumman olohuoneesta. Päiväkahvi kenties juuri saatu juotua ja seuraavat neljä tuntia elämästä tarkoitus kuluttaa todellakin spontaanisti.

Kanava on värikästä kuultavaa myös sanojen merkityksessä. Yleisesti ottaen asioista siis puhutaan aika suoraan ja avoimesti ja sehän ei miellytä kaikkia, kaksimielisyydet ovat rajana, mutta siinä se sitten onkin. Keskustelunaiheet voivat olla keskellä päivää aika arkojakin, josta kaikkein eniten nauttivat kanavan kohderyhmään kuuluvat, vielä paikkaansa maailmassa hakevat nuoret, jotka mahdollisesti koulun tai työn jälkeen kotiin tullessaan avaavat radion.

Musiikkia kanavauudistus muutti hyvin vähän, ehkä hiukan nuorekkaampaan suuntaan. Tarkoitus on kaiketi löytää ne kuuntelijat, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan YleX:stä. Maailmassa on tehty paljon loistavia biisejä. Jos niistä jotkut löytäisivät tiensä Radio Aallon soittolistalle, niin kanavan soittama musiikki olisi täydellistä.

Huomaa kyllä, että vaihtoehdot alkavat olla todella vähissä, kun valitsivat näin riskialttiin kokeilumallin, joka ei sinällään ole huono. Jos en olisi luonteeltani kapitalisti, niin lahjoittaisin Radio Aallolle näinä vaikeina aikoina lohdutukseksi suklaalevyn. Vai lahjoittaisinko sittenkin tulevaisuutta jo silmällä pitäen lapion?

Kirjoittaja on Mediamonitorin uutistoimittaja.